Lukijoille tehtäköön rehellisyyden nimissä tiedoksi, että kirjoittaja (siis minä) on aktiivi-katolilainen. Eli tottakai minulla on oma ammu ojassa. Mutta silti olen ainakin yrittänyt säilyttää jonkinlaisen maltillisen sävyn, ja kuten yleensäkin katsantokantani elämään, mikään ei yleensä ole mustavalkoista.
Mutta asiaan.
Kirkon jäsenmäärä laskee tasaisesti. Milloin minkäkin yksittäisen
tapahtuman seurauksena jäsenistöstä ravistellaan taas muutamia tuhansia
kevyemmin kiinni olevia seurakuntalaisia. Pappiskoulutukseen hakeutuvista
opiskelijoista suurimmalla osalla ei ole aikomuksenakaan toimia papin
tehtävissä, kunhan nyt vain opiskelevat. Rippikouluihin on jo tuotu kaikki mahdolliset
harrasteet, elämyskurssit ja –leirit, jotta nuoret vielä kokisivat
osallistumisen tarpeelliseksi. Niin kauan kuin kaverit menevät laskettelemaan
rippikouluun, menen minäkin, ajattelee moni nuori. Kirkon johdolle tämä on
tärkeä kysymys. Ei kuitenkaan hengellisten vaan taloudellisten syiden takia.
Lapsena kastettu ja rippikoulun käynyt nuori jää todennäköisemmin maksamaan
myös kirkollisveroa aikuisena. Näin on ainakin ajateltu. Verotulot ovat
kuitenkin laskussa samaa tahtia jäsenmäärän kanssa, ja ensimmäisiä
YT-neuvotteluja on jo jouduttu käymään. Kirkon johto keskittyy lähinnä
äksyilemään pienelle mutta ei edes kovin äänekkäälle skismaattiselle
liikkeelle, joka kuitenkin toistaiseksi vielä vaikuttaa jostain
selittämättömästä syystä kirkon sisällä.
Voidaankin kysyä, että mikä mättää?
Kuten tunnettua, luterilainen kirkko syntyi 1500-luvulla uskonpuhdistuksen
pyörteissä kun Skandinaviassa eri hallitsijoiden johdolla päätettiin irtautua
emokirkosta ja asettua tarkemmin kruunun vallan alle. Luther tosin piti itseään
katolilaisena kuolemaansa saakka, eikä katsonut perustaneensa mitään uutta
kirkkoa. Teologisilla kysymyksillä ei kaukaisen periferian suomalaiselle
kansalle ollut suuremmin merkitystä, ja muutokset eivät olleet kovinkaan
järisyttäviä. Tuo oli siis silloin, kauan sitten. Nykyihmisen mielissä
uskonpuhdistus on ollut iso jytky kaikilla mittareilla. Jos kadulta napataan
otos ruuhkassa tarpovista kanssaihmisistä ja kysytään suhdetta
uskonpuhdistukseen ja sen seurauksiin, vastauksissa näkyy vuosisatojen
antikatolinen propaganda. Voimakkaimmillaan tuo propaganda oli Suomessa pian
uskonpuhdistuksen jälkeen, jolloin rintamalinjat eivät olleet kansainvälisessä
ruhtinas- ja kuningasruletissa täysin asettuneet. Nykysuomalaisen, kirkosta
täysin vieraantuneenkin ihmisen mielestä katolinen kirkko edusti
uskonpuhdistuksen aikaan lähinnä Beelsebubia, paaviuden rappiota ja jesuiitat
kaikkein pahimpia mustakaapuisia susia lammasten vaatteissa. Luterilaisuuden
hyvyys ja katolilaisuuden pahuus on imetty äidinmaidossa, vaikka kirkolla ja
sen toiminnalla ei ihmiselle olisi mitään tarjottavaa tai paikkaa omassa
elämässä.
Merkittävin uskonpuhdistuksen teemoista protestanteille oli ns. sola
scriptura, "yksin Raamattu". Tämän mukaan vain Raamattu on
kristitylle tarpeellinen, koska siitä on kaikki kristillistä elämää ja
seurakunnan järjestystä koskeva tieto saatavissa. Luther torjui tradition
merkityksen kristitylle tässä merkityksessä. Koska kaikki tarpeellinen oli
Raamatussa, voitiin muu uskonelämä riisua ylimääräisestä - siis turhasta.
Valkoiseksi kalkitut seinät ovat kaikille tulleet tutuiksi, kirkkoseinien
koristeellinen kuvitushan oli uuden opin mukaan hapatusta josta piti päästä
eroon jotta Sana pääsisi häiritsemättä vaikuttamaan ihmisissä. Luther säilytti
sentään kirkkomusiikin, kun taas kalvinismissa kaikki aisteja miellyttävä
riisuttiin pois - myös musiikki.
Katolilaisuudessa kirkon traditiolla oli ja on yhä tänäkin päivänä
paikkansa Raamatun rinnalla. Logiikka on suurin piirtein seuraava: jos jokin on
ollut toimiva ratkaisu lähemmäs kaksi vuosituhatta, on siinä oltava
jonkinlainen Pyhän Hengen vaikutus mukana. Tietysti monikaan käytännön asia ei
ole kirkossa johdettavissa alkuseurakunnan aikaan, mutta aika pitkälle
kuitenkin. Tästä syystä katolinen kirkko muistuttaakin dynaamisuudessaan
alimitoitetulla peräsimellä varustettua täydessä lastissa seilaavaa
jättitankkeria. Monen nykyihmisen silmissä tämä on katolisen kirkon suurin
ongelma, mutta se on ollut myös sen suuri vahvuus. Nykyisen asuinmaani Saksan
ei niinkään kaukaisen historian tapahtumat ovat osoitus katolisen kirkon
tällaisesta luontaisesta vahvuudesta vaikeuksien keskellä, ja vastaavasti
luterilaisen kirkon kyvyttömyydestä vastata vaikean tilanteen haasteisiin.
Natsien noustua valtaan 1930-luvun alussa oli Hitlerin selkeänä päämääränä
järjestää saksalaisten uskonelämä uusiksi. Tarvittiin vain sopiva
kansallissosialistinen kirkko asiaa ajamaan. Luterilainen kirkko (saksassa
"evankelinen") oli demokraattisen rakenteensa ja (minkä tahansa)
esivallan kunnioitusta korostavan oppinsa ansiosta kansallisosialisteille
helppo saalis. Evankelinen kirkko "arjalaistettiin" tehokkaasti ja
vastarinta taas oli varsin tehotonta. Yksittäisiä marttyyrejä oli, kuten juuri
ennen sodan päättymistä teloitettu protestanttinen pappi ja teologi Dietrich
Bonhöffer. Katolinen kirkko keskusjohtoisena ei ollutkaan yhtä helposti
kansallissosialistettavissa ja aiheuttikin natseille päänvaivaa.
Painostustoimien jälkeen katolinen kirkko Saksassa suostui allekirjoittamaan
vuonna 1933 sopimuksen (ns. "Reichskonkordat") jossa taattiin
katolisen uskonnonharjoituksen, koulujen ja yleisesti katolisen kirkon omien
asioiden hoitamisen koskemattomuus. Hitlerin pontimena sopimuksen
aikaansaamiseksi oli saada merkittävä propagandavoitto valtakautensa alkupuolella.
Katolisen kirkon johdolla ei ollut suuria illuusioita sopimuksen pitävyydestä,
mutta oli katsonut täysimittaisen konfrontaation johtavan vain todennäköisimmin
kaiken katolisen kirkon toiminnan lakkauttamiseen Saksassa. Vuoteen 1937
mennessä illuusion rippeetkin olivat jo rapisseet, ja Paavi Pius XI laati
yleiskirjeen osoitettuna kaikille Saksan katolilaisille. Tuo kirje, "Mit
brennender Sorge", luettiin palmusunnuntaina 1937 jokaisen kirkon
saarnastuolista ja siinä tuomittiin yleisesti rasismi, koko natsiaate ja
todettiin kansallissosialismin olevan ristiriidassa kristinuskon kanssa.
Ajankohtaansa nähden poikkeuksellisen rohkeasta kannanotosta natsismia vastaan
katolinen kirkko maksoi hinnan, niin Saksassa kuin muuallakin Natsi-Saksan
valloittamilla alueilla. Yksinomaan Dachaun keskitysleirillä oli sodan aikana
2700 kristillisten kirkkojen pappia, joista 2600 oli katolilaisia. Näistä 2000
kuoli leirillä. On selvää, että sodan päätyttyä Saksan murskatappioon katolinen
kirkko saattoi jatkaa toimintaansa uudessa Saksassa pystypäin, kun taas
evankelinen kirkko oli yhtä raunioina kuin entinen esivaltansakin.
Kirkon uudistumista vaativat tahot, niin protestanttisessa kuin katolisessa
perinteessäkin törmäävät tähän erilaiseen kulttuuriin mitä uudistumiskykyyn
tulee. Luterilainen kirkkomme on toki dynaaminen ja liikkuu tarvittaessa kuin
metsäjänis kuivalla ruohikolla. Katolinen kirkko taas on kuin hiljaa
aamu-unisena löntystelevä karhu sammalmättäiden seassa. Mutta kuten edellä
näimme, kyky pikaiseen uudistumiseenkaan ei aina ole vain ja ainoastaan
hyvästä. Suomessa on noussut vallalle eräänlainen kirkollinen populismi,
miellyttämisen kulttuuri, kuten aiemmin mainitusta rippikoulun jo pidempään
jatkuneesta kehityksestä on nähtävissä. Kirkollista keskustelua seuraavalle
tulee pakostakin sellainen vaikutelma, että yleinen mielipide on melkeinpä
tärkein ohjenuora kirkon julkilausumia sorvattaessa. Vai koska viimeksi on
tullut normikirkkomme edustajien kannanotoista sellainen olo, että "oho,
olipa rohkeaa tekstiä vaikka olenkin eri mieltä". Kun kirkko on nyt
siirtymässä enenevässä määrin myös nettiin, voimmekin jäädä odottelemaan
facebook-äänestyksiä seuraavista polttavista kirkollisista kysymyksistä.
Aina ei ole ollut näin. Syntyaikoinaan Rooman valtakunnassa tuo
juutalaisuudesta irrottautunut uusi uskonto herätti varmasti närää niin sanotun
yleisen mielipiteen piirissä yleisine moraalivaatimuksineen. Kristityt eivät
esimerkiksi keskuudessaan sallineet ei-toivottujen vastasyntyneiden lasten,
useimmiten tyttövauvojen, hylkäämistä katuojiin. Rooman valtakunnan moraalisen
tyhjiön kaltaisessa tilassa tämä oli kuitenkin normaali käytäntö jolla
"ylimääräisistä" lapsista päästiin sujuvasti eroon. Uuden uskonnon
vaatimukset korkeasta moraalista ilmeisesti kuitenkin puhuttelivat sitä osaa
kansasta jonka mielessä oli sosiaalinen tilaus tämänkaltaisen epäsuositun
teeman esille ottamiselle. Populismia aikansa ilmapiirissä se ei kuitenkaan
ollut. Monenkin roomalaisen mielessä kristityillä oli nuttura siis varsin
kireällä.
Mahdollisesti tuo moderni sulavaliikkuisuus ja populismi ei tule viime
kädessä kirkkoa, tai edes sen verotuloja pelastamaan. Kirkko jolla ei ole kykyä
olla joskus eri mieltä, olla aidosti hetken epäsuosiossa ei saa lopulta
kenenkään kunnioitusta. Edelleenkin lähes monokulttuurisessa maassamme kirkkoon
kuuluu reilu valtaosa väestöstä. Suurin osa jäsenistä ei pidä kuitenkaan julkista
uskonnonharjoitusta edes ajan henkeen sopivana. Itsenäinen ja yksityinen
uskonnollisuus on toivottavampaa - joskus jopa suotavaa. Tällainen jäsenistö ei
ole kirkkoonsa mitenkään erityisen sitoutunut. Miellyttämistaipumuksessaan
kirkolla jää todennäköisimmin pää vetävän käteen kun viimeistään seuraavan
sukupolven kasteen myötä tuo selkärangaton instituutio katsotaan monissa
perheissä tarpeettomaksi - tai valinta jätetään lapsen itsensä tehtäväksi,
sitten joskus. Tosin siihen mennessä se pieni sitoutunut osa jäsenistöstä on jo
nostanut kytkintä ja tehnyt omat ratkaisunsa. Kirkon ulkopuoliset, ns. vapaat
suuntaukset kuten helluntailaisuus vahvistuvat, kuten myös oletettavasti kirkon
oma skismaattinen yksikkönsä, Luther-säätiö. Suomen oloissa myös ortodoksisuus
kiehtoo monia.
Onko katolisella kirkollakaan, tuolla hidasliikkeisellä karhulla,
tulevaisuutta jää nähtäväksi. Historiasta olemme kuitenkin nähneet että se on
tähän asti selvinnyt renessanssipaavien rappiosta, vastapaaveista,
uskonpuhdistuksesta, totalitarismista ja länsimaiden maallistumisesta. Ehkä se selviää myös
nykyajasta.