Vihaiset espanjalaiset

Ylen nettisivuilla pisti silmään uutinen vihaisista espanjalaisista.

”Kansanpuolue sai puoli vuotta sitten murskavoiton, kun se lupasi panna talouden kuntoon - ja säästölinjalle löytyy yhä paljon kannatusta.

Mutta säästöt pahentavat työttömyyttä ja kurjistumista. Vasemmiston näkemyksen mukaan säästöt ovat Saksan keksintö, jota Espanjan oikeisto julmasti toteuttaa.

Pääministeri Rajoy joutuu painottamaan, että säästöjä ei sanele Saksan Angela Merkel, vaan se on yhteistä europolitiikkaa. Hallituskin toivoo euroalueelle kasvua tukevaa ohjelmaa, mutta luopumatta budjettien vakautuksesta.

Vaaleissa lyödyt sosialistit kuitenkin kutsuvat kansaa kapinoimaan. He haluavat EU:ssa yhteisrintaman vakautusta vastaan, jos Ranskassa sosialistiehdokas Francois Hollande voittaa presidentinvaalit.”

Mitä ne meistä ajattelevat?

Minulla on ilo työskennellä melkoisen kansainvälisessä työyhteisössä, jossa keskustelu Euroopan talouskriisistä on melkeinpä jokapäiväistä hupia. Koska keskusteluun osallistuvat muiden muassa niin saksalaiset, espanjalaiset, ranskalaiset, italialaiset, skandinaavit kuin yksi puoli-kreikkalainenkin, on mielipiteiden kirjo ainakin taattu.

Yksi lähimmistä työtovereistani on espanjalainen Xavier (nimi muutettu), korkeasti koulutettu ja perheellinen keski-ikäinen mies. Ylen uutisessa pisti silmään kohta, joka oli kuin suoraan toverini Xavierin suusta tullut: ”...säästöt ovat Saksan keksintö”. Tosin Xavier menee vielä pidemmälle. Hänen mielestään koko talouskurimus on pohjoisen Euroopan, ja aivan erityisesti Saksan syytä. Tähän taas olisi johtanut ”pohjoisen” ihmisten rasistisuutta lähentelevä asenne etelä-Euroopan maita ja näiden kansalaisia kohtaan.

Ikävä kyllä Xavier ei ole ajatuksineen aivan väärässä:

• Kustannustaso ja tehokkuus on Saksan teollisuudessa hyvällä mallilla, eivätkä esimerkiksi palkkakustannukset ole viimeisen vuosikymmenen aikana karanneet käsistä toisin kuin monilla muilla Euroopan alueilla,
• Saksan vientiteollisuuden ja kauppataseen hyvät lukemat ovat joltakin toiselta pois,
• Saksalainen (ja moni muu ”pohjois”-eurooppalainen) helposti suhtautuu etelän kollegoihinsa hieman väheksyvästi. Asenneilmapiiri on ihan selvä, eikä sitä käy kiistäminen. Onko siihen aihetta, on sitten ihan toinen juttu.

Voimme raksia ruudun ”Saksa on syypää” kaikkien kolmen argumentin kohdalla, jos noudatamme tietynlaista logiikkaa.

Mutta miten tästä eteenpäin?

Mutta mikä on tuo vasemmiston vastaus, jolla kriisi selätettäisiin? Neuvojen jakeleminen alkaa olla jo hankalaa, sillä tilanne on muuttunut niin monimutkaiseksi sopaksi ettei alussa lanseeratut helpot ratkaisut vaikutakaan enää niin helpoilta. Kuitenkin jotain ns. varmoja vastauksia minunkin yksinkertaisesta mielestäni olisi löydettävissä:

• Edellisten talouskasvujen moottorina on ollut hyvin pitkälti sekä julkinen että yksityinen velkaantuminen,
• Riippuen maasta, sekä tuo yksityinen että erityisesti julkinen velkaantuminen on tullut tiensä päähän. Uutta velkaa ei näemmä saakaan aina vaan lisää, mikä on ollut suuri yllätys talouspolitiikan terävimmälle kärjelle, niin kriisimaissa kuin muuallakin.
• Tästä johtuen ei uusi ja valtava talouskasvu ole välttämättä ihan nurkan takana.

Vasemmiston borrow-and-shop-'til-you-drop –vastaus kriisin hoitoon ei siten vaikuta kovinkaan järkevältä politiikan vaihtoehdolta. Itseasiassa se vaikuttaa vain siltä kaikkein lyhyimmän tähtäimen politiikalta, helpoimmalta vaihtoehdolta, jolla saataisiin ehkä vielä seuraaviin paikallisvaaleihin ostettua aikaa. Juuri siihen asti, kunnes kansalle selviää että melkein kaikki sen ns. hyvinvointi onkin vain lainattua rahaa.

Toisaalta on toki päivänselvää, että talouskasvua ei saada myöskään kurjistamalla ja kiristämällä. Olisiko niinkin yksinkertainen vaihtoehto kuitenkin mahdollinen, jossa talous (ja yhteiskunta) romahtaa tasolle jossa sen jonkinlaisessa reaalitodellisuudessa kuuluisi olla, ja sieltä sitten lähdettäisiin taas kipuamaan luonnollisen kasvun kautta ylöspäin? Ilman ylivivutettua velkavipua, mutta ilman myöskään Ceaușesculaista nollavipupolitiikkaa. Poliittisesti tuo ei vain ole vasemmistolle perinteisesti sopiva malli (paitsi diktatuurissa), koska jaettavaa kakkua syntyy vaalisykleihin nähden liian hitaasti. Se voisi kuitenkin olla kestävän kehityksen tie, niin finanssihimmeleiden torjumisen, resurssien riittävyyden kuin ympäristöstä huolehtimisenkin kannalta. Tosin mallin ensimmäinen osio ”...romahtaa tasolle jossa...” on se jossa en haluaisi olla mukana. Se voi olla rankkaa aikaa, tosin ei mitään jota eivät esi-isämme jo olisi nähneet. Jos se nyt on jokin lohdutus.

Entä vastaukseni Xavierille ja hänen hengenheimolaisilleen? Kenen on syy?

mea culpa, mea culpa, mea maxima culpa.